Tänään on ollut mitä ihanin ulkoilu ilma. Vaikka olo on vähän tukkoinen mutta ei kuumeinen, en voinut olla enää sisällä vaan lähdin käymään rannassa tai paremminkin Saittalahdessa. Menin sinne ensimmäistä kertaa yksin. Muistin polun jotenkin mutta en ole ollut siellä kertaakaan yksin.
Polku sinne on välillä oikein hyvä mutta ennen kaikkea se on merkitty. Jos me aina elämässäkin muistaisimme seurata niitä merkkejä joita meille on jätetty.
Välillä polku on kivikkoinen niin kun elämäkin, pitää vaan katsoa mihin astuu.
Välillä polku on leveämpi ja siinä voi kulkea vierekkäin, oli vierellä sitten rakas tai ystävä mutta siitä kapeimmasta kohdasta meidän jokaisen on mentävä yksin. Alamäen ja kapeimman kohdan jälkeen alkaa usein ylämäki jos vaan jaksaisimme uskoa ja jatkaa matkaa eteenpäin.
Perillä odottaa useimmiten se mitä tavoittelemme ja vähän enemmänkin. Tänään minä tein matkan itse ja yksin.
Perillä oli mitä upeimmat maisemat niin kun muistinkin. Täällä sai katsoa vähän kauemmaksikin. Pohjanmaalla kasvaneena täällä katse joskus "pökkää". Ei näe kauas. Nyt kaipaisin sitä että näkee kauas. Näkisi mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Osasin sieltä vielä kotiinkin sitä hyvin merkittyä polkua. Matkalla tarttui kameraan kauniita syksyisiä kuvia.
Kotipihassa odotti vielä kaunis syyshortensia.
